What Burned, What Remained 🌔

It would be an overstatement to say that this has been the hardest year of my life. But the past ten months have felt like your panties in the washing machine constantly twirling, never quite settling, and impossible to predict where they'll end up.

Compared to some of my previous Springs and Summers, when life-ending thoughts were louder than anything else, these ten months don't come close. Still, they score remarkably high in almost every category: uncertainty, heartbreak, change, exhaustion, growth.

Before I even knew what alchemy was, I had already been practising it relentlessly.

My laboratory wasn't filled with beakers or gold. It was the gym. It was the dance studio.

Like so many times before, I found my safe haven in dance. Somehow, everything remains the same when I walk into that studio. The outside world can be falling apart, but inside those walls, the feeling never changes. The music starts, the body moves, and for a little while nothing else exists. That energy is something no one can take away from me.

But something else has changed.

For most of my life, alongside movement, my survival strategy has been talking.

Overtalking.

Overexplaining.

Processing every emotion out loud.

Talking to anyone.

Talking to anything.

Talking to whoever would listen.

This time was different.

Instead of talking until I found the answer, I learned to recognise what was happening before I reached that point. Instead of searching for reassurance outside of myself, I turned inward.

Only later did I realise there was already a language for this.

Alchemy.

Nigredo

The blackening.

The stage of death.

If you're familiar with tarot, think of Death or maybe even The Tower not as punishment, but as the end of a road.

This is where something has to fall apart before something new can exist.

The difference this time was that I didn't panic.

I didn't catastrophise.

If anything, I knew that endings are rarely endings. Something always grows from the ashes. Forests burn and bloom again. So do people.

Albedo

The whitening.

The quiet stage.

The organising.

The separating.

The invisible work.

There isn't much to show for Albedo because it happens internally.

For me, it looked like endless Chaturanga Dandasanas. It looked like breathing.

A lot of breathing.

Who knew that at thirty years old you could still realise you've never really learned how to breathe?

No grand revelations.

Just the slow practice of separating what belongs to me from what doesn't.

Citrinitas

The yellowing.

The sunrise.

The moment where reflected light slowly becomes your own.

This was the stage where I stopped chasing external validation.

Not because I suddenly became immune to wanting approval, but because I finally started hearing another voice.

The quieter one.

The higher self.

The one that simply says,

"We're going to be okay."

To someone who has survived every obstacle life has thrown at them so far, it seems almost ridiculous how little trust we can have in ourselves.

Yet somehow we keep forgetting.

Rubedo

The reddening.

The harvest.

The integration.

The stage where everything you've learned finally becomes part of who you are.

I don't think I can honestly say I'm there yet.

Or maybe Rubedo isn't a permanent destination at all.

Maybe it's something we arrive at for a moment before life invites us back into Nigredo once again.

What I do know is that I'm closer than I've ever been.

And when the cycle begins again as it always does I know I'll meet it differently.

Because somewhere between the gym, the dance studio, the endless breathing, and the quiet work, I realised that transformation isn't about becoming someone else.

It's about becoming someone you can finally trust

🇫🇮Olisi liioittelua sanoa, että tämä olisi ollut elämäni vaikein vuosi. Mutta viimeiset kymmenen kuukautta ovat tuntuneet siltä kuin alushoususi pesukoneessa ne pyörivät taukoamatta ympyrää, eivät koskaan oikein asetu paikoilleen, eikä niiden päätymisestä voi olla koskaan varma.

Verrattuna joihinkin aiempiin keväisiin ja kesiin, jolloin elämää päättävät ajatukset olivat äänekkäämpiä kuin mikään muu, nämä kymmenen kuukautta eivät vedä vertoja. Silti ne sijoittuvat korkealle lähes jokaisella mittarilla: epävarmuudessa, sydänsuruissa, muutoksessa, uupumuksessa ja kasvussa.

Jo ennen kuin tiesin, mitä alkemia on, harjoitin sitä lakkaamatta.

Minun laboratorioni ei ollut täynnä koeputkia tai kultaa. Se oli kuntosali. Se oli tanssistudio.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin, löysin turvasatamani tanssista. Jollain tavalla kaikki tuntuu samalta aina, kun astun siihen studioon. Ulkomaailma voi olla romahtamassa, mutta niiden seinien sisällä mikään ei muutu. Musiikki alkaa, keho liikkuu, ja hetken aikaa mikään muu ei ole olemassa. Sitä tunnetta, sitä energiaa, kukaan ei voi ottaa minulta pois.

Mutta jokin muu on muuttunut.

Suurimman osan elämästäni liikkeen rinnalla selviytymiskeinoni on ollut puhuminen.

Liikaa puhuminen.

Liikaa selittäminen.

Jokaisen tunteen prosessoiminen ääneen.

Puhuminen kenelle tahansa.

Puhuminen mille tahansa.

Puhuminen kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella.

Tällä kertaa kaikki oli toisin.

Sen sijaan, että olisin puhunut niin kauan, kunnes löysin vastauksen, opin tunnistamaan, mitä minussa tapahtui jo ennen kuin päädyin siihen pisteeseen. Sen sijaan, että olisin etsinyt varmuutta itseni ulkopuolelta, käännyin sisäänpäin.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että tälle kaikelle oli jo olemassa kieli.

Alkemia.

Nigredo

Mustuminen.

Kuoleman vaihe.

Jos tarot-kortit ovat sinulle tuttuja, ajattele Kuolemaa tai ehkä jopa Tornia ei rangaistuksena, vaan tien päätepisteenä.

Tässä vaiheessa jonkin on hajottava, jotta jotain uutta voi syntyä.

Suurin ero tällä kertaa oli se, etten panikoinut.

En katastrofisoinut.

Jos jotain tiesin, niin sen, että loput ovat harvoin oikeasti loppuja. Tuhkasta kasvaa aina jotain uutta. Metsät palavat ja alkavat jälleen kukkia.

Niin tekevät ihmisetkin.

Albedo

Valkeneminen.

Hiljainen vaihe.

Järjesteleminen.

Erottelu.

Näkymätön työ.

Albedossa ei ole juuri mitään näytettävää, koska kaikki tapahtuu sisäisesti.

Minulle se näytti loputtomilta Chaturanga Dandasanoilta. Se näytti hengittämiseltä.

Paljon hengittämiseltä.

Kuka olisi uskonut, että kolmekymppisenä voi vielä huomata, ettei oikeastaan koskaan ole oppinut hengittämään?

Ei mitään suuria oivalluksia.

Vain hidasta harjoittelua siinä, mikä kuuluu minulle ja mikä ei.

Citrinitas

Kellastuminen.

Auringonnousu.

Hetki, jolloin heijastunut valo alkaa vähitellen muuttua omaksi valoksi.

Tässä vaiheessa lopetin ulkoisen hyväksynnän jahtaamisen.

En siksi, että olisin yhtäkkiä tullut immuuniksi muiden mielipiteille, vaan siksi, että aloin viimein kuulla toisen äänen.

Hiljaisemman.

Korkeamman minän.

Sen, joka sanoo yksinkertaisesti:

"Me selviämme tästä."

Ihmiselle, joka on tähän asti selvinnyt jokaisesta elämän eteen heittämästä esteestä, on melkein naurettavaa, kuinka vähän osaamme luottaa itseemme.

Ja silti onnistumme unohtamaan sen yhä uudelleen.

Rubedo

Punastuminen.

Sadonkorjuu.

Yhdentyminen.

Vaihe, jossa kaikki oppimasi lakkaa olemasta vain tietoa ja muuttuu osaksi sitä, kuka olet.

En voi rehellisesti sanoa olevani vielä siellä.

Tai ehkä Rubedo ei olekaan pysyvä määränpää.

Ehkä se on paikka, jossa vierailemme hetken ennen kuin elämä kutsuu meidät jälleen takaisin Nigredoon.

Sen kuitenkin tiedän, että olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.

Ja kun sykli alkaa jälleen niin kuin se aina alkaa tiedän kohtaavani sen eri tavalla.

Koska jossain kuntosalin, tanssistudion, loputtoman hengittämisen ja hiljaisen työn välissä ymmärsin, ettei muutos tarkoita sitä, että tulisi joksikin toiseksi.

Se tarkoittaa sitä, että kasvaa ihmiseksi, johon voi viimein itse luottaa. 🇪🇪Oleks liialdus öelda, et see on olnud mu elu kõige raskem aasta. Aga viimased kümme kuud on tundunud nagu su aluspüksid pesumasinas need keerlevad pidevalt ringi, ei rahune kunagi päriselt ja on võimatu ette ennustada, kuhu nad lõpuks välja jõuavad.

Võrreldes mõnede mu varasemate kevadete ja suvedega, mil elu lõpetamise mõtted olid valjemad kui miski muu, ei küündi need kümme kuud selleni. Ometi on nad erakordselt kõrgel peaaegu igas kategoorias: ebakindluses, südamevalus, muutustes, kurnatuses ja kasvamises.

Juba enne kui ma üldse teadsin, mis alkeemia on, praktiseerisin ma seda lakkamatult.

Minu labor ei olnud täis katseklaase ega kulda. See oli jõusaal. See oli tantsustuudio.

Nagu nii paljudel varasematel kordadel, leidsin oma turvapaiga tantsus. Mingil kummalisel moel jääb kõik samaks alati, kui ma sellesse stuudiosse astun. Välismaailm võib olla kokku varisemas, aga nende seinte vahel ei muutu midagi. Muusika algab, keha liigub ja hetkeks ei eksisteeri midagi muud. Seda energiat ei saa minult keegi ära võtta.

Aga midagi on muutunud.

Enamiku oma elust on mu ellujäämisstrateegia koos liikumisega olnud rääkimine.

Ülerääkimine.

Üleselgitamine.

Iga emotsiooni valjusti lahti mõtestamine.

Rääkimine ükskõik kellega.

Rääkimine ükskõik millest.

Rääkimine igaühega, kes vaid kuulata jaksas.

Seekord oli teisiti.

Selle asemel, et rääkida seni, kuni leian vastuse, õppisin ma ära tundma, mis minuga toimub juba enne, kui sellesse punkti jõuan. Selle asemel, et otsida kinnitust väljastpoolt, pöördusin ma sissepoole.

Alles hiljem mõistsin, et sellele kõigile oli juba olemas keel.

Alkeemia.

Nigredo

Mustumine.

Surma etapp.

Kui sa oled tuttav tarot’ kaartidega, siis mõtle Surmale või isegi Tornile mitte karistusena, vaid tee lõpuna.

See on hetk, kus miski peab lagunema, et midagi uut saaks sündida.

Suurim erinevus seekord oli see, et ma ei paanitsenud.

Ma ei katastrofeerinud.

Kui üldse, siis ma teadsin, et lõpud on harva tegelikud lõpud. Alati kasvab tuhast midagi uut. Metsad põlevad ja õitsevad uuesti. Samamoodi inimesed.

Albedo

Valgendumine.

Vaikne etapp.

Korrastamine.

Eraldamine.

Nähtamatu töö.

Albedos ei ole palju, mida näidata, sest see toimub seesmiselt.

Minu jaoks nägi see välja nagu lõputud Chaturanga Dandasanad. See nägi välja nagu hingamine.

Palju hingamist.

Kes oleks arvanud, et kolmekümneaastaselt avastad, et sa polegi kunagi päriselt osanud hingata?

Ei mingeid suuri ilmutusi.

Lihtsalt aeglane harjutamine mis on minu ja mis mitte.

Citrinitas

Kollastumine.

Päikesetõus.

Hetk, mil peegeldunud valgus hakkab tasapisi muutuma enda valguseks.

Selles etapis lõpetasin välise kinnituse otsimise.

Mitte sellepärast, et ma oleksin äkki teiste arvamuste suhtes immuunne, vaid sellepärast, et ma hakkasin lõpuks kuulma teist häält.

Vaiksemat.

Kõrgemat mina.

Seda, mis ütleb lihtsalt:

„Me saame hakkama.“

Inimesele, kes on seni ületanud kõik elus ette tulnud takistused, tundub peaaegu naeruväärne, kui vähe me end tegelikult usaldame.

Ja ometi unustame selle ikka ja jälle.

Rubedo

Punastumine.

Saak.

Terviklikkus.

Etapp, kus kõik õpitu saab lõpuks osaks sellest, kes sa oled.

Ma ei saa ausalt öelda, et ma sinna veel jõudnud olen.

Või võib-olla Rubedo ei olegi püsiv sihtkoht.

Võib-olla on see hetk, kuhu me jõuame korraks, enne kui elu kutsub meid jälle tagasi Nigredosse.

Aga ma tean, et ma olen lähemal kui kunagi varem.

Ja kui tsükkel taas algab – nagu ta alati teeb – siis ma tean, et kohtun sellega teisiti.

Sest kusagil jõusaali, tantsustuudio, lõputu hingamise ja vaikse töö vahel ma mõistsin, et muutumine ei tähenda kellekski teiseks saamist.

See tähendab muutumist inimeseks, keda sa lõpuks suudad usaldada.