🌘Stop asking women to prove their pain. Thirty-One days. Six Days of Me🌘

Read in English🇬🇧, Lue Suomeksi alhaalla🇫🇮 Looe Eesti keeles allapool🇪🇪 .

Have I truly reached a point in my womanhood where I find myself campaigning on behalf of women's periods?

I am very conscious of the fact that this is a delicate dance. It needs to be done with grace, honesty, and truth , not with the kind of woo-woo spirituality that encourages people to paint with menstrual blood on a canvas.

The latter is exactly what we should avoid at all costs. If there is one thing this world does not need, it is more reasons to demonize women, menstruation, or women's bodies. We do not need that.

The world does not need that.

As the new season of House of the Dragon began (don't worry no spoilers), the third episode left me in awe. I have watched thousands of films and TV series, yet I cannot think of a single one that has portrayed PMS, PMDD, and the menstrual cycle as honestly as this episode did. You could almost feel the character's pain yourself.

Today, some countries including Zambia and Spain allow employees to take menstrual leave. In many other countries, women must rely on ordinary sick leave. In most cases, they have to navigate the healthcare system to prove that their pain is severe enough to justify staying home.

That is a step in the right direction. But I also believe those days should be fully compensated, without affecting bonuses, annual leave, career progression, or creating additional bias against women in the workplace.

That also means that leaders especially at the highest levels should undergo mandatory unconscious bias training. You cannot punish someone for being sick.

Let me tell you about my period and PMDD.

Let's assume the average month has 31 days.

During days 1–4, I am in so much pain that I spend most of my time either lying in the bathtub or curled up on the bathroom floor. I have tried every painkiller that has been given to me. I have seen more doctors than I can count. Yet the only real solutions I have been offered are:

1. Have a child, it might reduce the pain.

2. Take hormonal contraception, which unfortunately is not suitable for me.

   
   

It is the year 2026. We now know from research that women with endometriosis are often perceived as more attractive by men. Yet we still do not know how to help millions of women manage the debilitating pain that comes with the disease.

I am angry.

I am frustrated.

And I am not even sure who I am angry with.

I understand that not every doctor is passionate about their work.

Not every scientist chooses to dedicate their career to women's health.

But if they don't, then who will?

During those first four days, I barely sleep.

The pain comes in waves.

I own everything imaginable to try to manage it: hot water bottles, heated oat pillows, heat patches, Voltaren, compression socks, shockwave therapy, and every pain medication I have available.

Still, nine months out of ten, I end up screaming and crying.

It probably goes without saying that I have developed an exceptionally high pain tolerance.

Only after the fourth day can I finally leave my house.

I still remember sitting at my office desk during those days. There is nothing quite like trying to appear professional while your body twists in pain, sweat runs down your face, and all you want to do is curl up on the floor. Sometimes I can barely see because the pain is so intense.

On some days I vomit because my body simply does not know what else to do.

And yet I have been told to exercise.

Miss- How exactly am I supposed to go and play tennis when I cannot even pull on my own trousers?

And that is without even mentioning the bloating.

I'll include a photo here. Enjoy.

There is no need to go into further detail, but let's just say that if someone walked into my bathroom without context, they might think they had stumbled into the scene of a murder.

By days 5–6, my sleep is still disrupted, but I slowly begin to move around again.

Then comes the part where life starts to feel possible.

From days 7–12, my freedom is still somewhat limited, but I can begin to live almost normally.

From days 12–17, I feel like myself again. If I am lucky enough not to catch the flu or something else, these are the best days of the month. No pain. Energy. Freedom.

Then, from days 17–29, PMDD begins.

Headaches.

Bloating.

Irritability.

Brain fog. I want to eat A HORSE. And the pain in my legs and nerves. do not even get me started.

And the cycle starts all over again.

If we do the maths, I have roughly six days out of every 31 when I feel what most people would call "normal."

Six. Now think about all the vacations, planning and organising.

Why are women so often thought to be good at that?

And the closest I have ever seen this experience portrayed in mainstream media was Episode 3 of Season 3 of House of the Dragon.

For that, I am genuinely grateful.

🇫🇮Olenko todella tullut niin pitkälle naiseuteni matkalla, että huomaan kampanjoivani naisten kuukautisten puolesta?

Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä on herkkä tasapaino. Siitä täytyy puhua arvokkaasti, rehellisesti ja totuudenmukaisesti ei sellaisella hömppähenkisyydellä, jossa kehotetaan maalaamaan kuukautisverellä kankaalle.

Juuri sitä meidän pitäisi kaikin keinoin välttää.

Jos maailmassa on jotain, mitä emme tarvitse enempää, se on naisten, kuukautisten tai naisen kehon demonisointi.

Emme tarvitse sitä.

Maailma ei tarvitse sitä.

Kun House of the Dragonin uusi kausi alkoi (älä huoli ei spoilereita), kolmas jakso jätti minut sanattomaksi.

Olen katsonut tuhansia elokuvia ja sarjoja, enkä muista yhtäkään, joka olisi kuvannut PMS:ää, PMDDä ja kuukautiskiertoa yhtä aidosti kuin tämä jakso.

Katsojana pystyi lähes tuntemaan hahmon kivun.

Tällä hetkellä joissakin maissa, kuten Zambiassa ja Espanjassa, työntekijällä on oikeus kuukautisvapaaseen. Monissa muissa maissa naiset joutuvat käyttämään tavallista sairauslomaa.

Useimmissa tapauksissa heidän täytyy vielä todistaa terveydenhuollossa,

että kipu on riittävän voimakasta oikeuttaakseen poissaolon.

Se on askel oikeaan suuntaan. Mutta mielestäni nämä päivät tulisi korvata täysimääräisesti ilman, että ne vaikuttavat bonuksiin, vuosilomiin, urakehitykseen tai lisäävät ennakkoluuloja naisia kohtaan työelämässä.

Se tarkoittaa myös sitä, että erityisesti ylimmän johdon tulisi käydä pakollinen tiedostamattomia ennakkoluuloja käsittelevä koulutus. Ketään ei pitäisi rangaista siitä, että hän on sairas.

Kerronpa hieman omista kuukautisistani ja PMDDäni.

Oletetaan, että kuukaudessa on 31 päivää.

Päivinä 1–4 olen niin kovissa kivuissa, että vietän suurimman osan ajasta joko kylpyammeessa tai kylpyhuoneen lattialla. Olen kokeillut kaikkia minulle määrättyjä kipulääkkeitä. Olen käynyt lääkärissä useammin kuin osaan laskea. Silti minulle on tarjottu oikeastaan vain kahta ratkaisua:

1.Hanki lapsi se saattaa helpottaa kipuja.

2.Käytä hormonaalista ehkäisyä, joka ei valitettavasti sovi minulle.

Elämme vuotta 2026. Tutkimuksissa tiedetään jo, että endometrioosia sairastavat naiset koetaan usein miesten mielestä keskimääräistä viehättävämmiksi.

Silti emme vieläkään osaa auttaa miljoonia naisia selviytymään tämän sairauden aiheuttamasta kivusta.

Olen vihainen.

Olen turhautunut.

Enkä edes tiedä, kenelle olen vihainen.

Ymmärrän, etteivät kaikki lääkärit ole intohimoisia työtään kohtaan.

Kaikki tutkijat eivät halua omistaa uraansa naisten terveydelle. Mutta jos he eivät tee sitä, kuka tekee?

Ensimmäisten neljän päivän aikana nukun tuskin lainkaan. Kipu tulee aaltoina. Minulla on kotona kaikki mahdollinen kivun lievittämiseen: kuumavesipulloja, lämmitettäviä kauratyynyjä, lämpölaastareita, Voltarenia, kompressiosukkia, paineaaltohoitoa ja kaikki mahdolliset kipulääkkeet.

Silti yhdeksänä kuukautena kymmenestä päädyn huutamaan ja itkemään kivusta.

On varmaan sanomattakin selvää, että minulle on kehittynyt poikkeuksellisen korkea kipukynnys.

Vasta neljännen päivän jälkeen pystyn ensimmäistä kertaa poistumaan kotoa.

Muistan yhä ne päivät, jolloin olin toimistolla tällaisessa kunnossa. Ei ole helppoa yrittää näyttää normaalilta, kun keho vääntyy kivusta, hiki valuu pitkin kasvoja ja tekisi mieli vain käpertyä lattialle. Joskus kipu on niin voimakasta, että näkö sumenee. Joinakin päivinä oksennan, koska kehoni ei yksinkertaisesti keksi muuta tapaa käsitellä kipua.

Ja silti minulle on sanottu, että minun pitäisi harrastaa liikuntaa.

Miten minun odotetaan menevän pelaamaan tennistä, kun en pysty edes vetämään housuja jalkaan?

Ja tässä ei ole vielä edes puhuttu turvotuksesta.

Laitan tähän kuvan ylös. Nauttikaa.

Yksityiskohtiin ei tarvitse mennä, mutta sanotaan vain, että jos joku näkisi kylpyhuoneeni tietämättä tilanteesta mitään, hän voisi luulla astuneensa rikospaikalle.

Päivinä 5–6 uneni on edelleen katkonaista, mutta alan vähitellen pystyä liikkumaan.

Sitten alkaa se vaihe, jolloin elämä tuntuu jälleen mahdolliselta.

Päivinä 7–12 pystyn elämään melko normaalisti, vaikka kaikki ei vielä tunnukaan täysin vapaalta.

Päivinä 12–17 tunnen vihdoin olevani oma itseni. Jos en satu sairastumaan esimerkiksi flunssaan, nämä ovat kuukauden parhaat päivät. Ei kipua. Energiaa. Vapautta.

Miksi naiset usein ajatellaan olevan hyviä suunnittelussa?

Mieti millaista on miettiä lomia.

Sitten päivinä 17–29 PMDD alkaa.

Päänsärkyä.

Turvotusta.

Ärtyneisyyttä.

Aivosumua. Puhumattakaan kivusta jaloissa ja hermostossa.

Ja sitten kaikki alkaa alusta.

Kun lasketaan yhteen, minulla on noin kuusi päivää 31 päivästä, jolloin tunnen oloni sellaiseksi, mitä useimmat kutsuisivat normaaliksi.

Kuusi.

Ja lähimpänä tätä kokemusta valtavirrassa olen nähnyt House of the Dragonin kolmannella kaudella, kolmannessa jaksossa.

Siitä olen aidosti kiitollinen.

🇪🇪Kas ma olen tõesti jõudnud oma naiseks kasvamise teekonnal punkti, kus seisan naiste menstruatsiooni eest?

Olen väga teadlik sellest, et see on õrn tasakaal. Sellest tuleb rääkida väärikalt, ausalt ja tõepäraselt mitte sellise uue vaimsuse võtmes, kus soovitatakse menstruatsiooniverega lõuendile maalida.

Just seda peaksime iga hinna eest vältima. Kui maailmas on midagi, mida meil vähem vaja on, siis on see naiste, menstruatsiooni või naise keha demoniseerimine. Me ei vaja seda. Maailm ei vaja seda.

Kui House of the Dragoni uus hooaeg algas (ära muretse spoilereid ei tule), jättis kolmas osa mind sõnatuks. Olen vaadanud tuhandeid filme ja sarju, kuid ma ei suuda meenutada ühtegi, mis oleks kujutanud PMS-i, PMDD-d ja menstruaaltsüklit sama ausalt kui see episood. Vaatajana võis peaaegu ise tegelase valu tunda.

Praegu on mõnes riigis, näiteks Sambias ja Hispaanias, võimalik võtta menstruatsioonipuhkust. Paljudes teistes riikides peavad naised kasutama tavalist haiguslehte. Enamasti tuleb neil tervishoiusüsteemis tõestada, et valu on piisavalt tugev, et töölt koju jääda.

See on samm õiges suunas. Kuid minu arvates peaksid need päevad olema täielikult tasustatud, ilma et need mõjutaksid boonuseid, puhkusepäevi, karjäärivõimalusi või suurendaksid eelarvamusi naiste suhtes töökohal.

See tähendab ka seda, et eriti tippjuhid peaksid läbima kohustusliku koolituse alateadlike eelarvamuste teemal. Kedagi ei tohiks karistada selle eest, et ta on haige.

Räägin teile oma menstruatsioonist ja PMDD-st.

Oletame, et kuus on 31 päeva.

Päevadel 1–4 on mul nii tugevad valud, et veedan suurema osa ajast kas vannis või vannitoa põrandal. Olen proovinud kõiki valuvaigisteid, mida mulle on välja kirjutatud. Olen käinud arstide juures rohkem kordi, kui suudan kokku lugeda. Ometi on mulle sisuliselt pakutud vaid kahte lahendust:

1. Sünnita laps – see võib valu leevendada.

2. Kasuta hormonaalset rasestumisvastast vahendit, mis mulle kahjuks ei sobi.

On aasta 2026. Uuringud näitavad juba, et endometrioosi põdevaid naisi peetakse meeste poolt sageli keskmisest atraktiivsemaks. Kuid me ei tea endiselt, kuidas aidata miljonitel naistel selle haiguse põhjustatud valuga toime tulla.

Ma olen vihane.

Ma olen pettunud.

Ja ma ei olegi kindel, kelle peale.

Ma mõistan, et kõik arstid ei ole oma töö vastu kirglikud. Kõik teadlased ei soovi pühendada oma karjääri naiste tervise uurimisele. Aga kui nemad seda ei tee, siis kes teeb?

Esimese nelja päeva jooksul magan ma vaevu. Valu tuleb lainetena. Mul on kodus olemas kõik võimalik: kuumaveekotid, soojendatavad kaerapadjad, soojaplaastrid, Voltaren, kompressioonsukad, lööklaineravi ning kõik valuvaigistid, mida mulle on määratud.

Sellest hoolimata karjun ja nutan üheksal kuul kümnest valust.

Ilmselt pole vaja öeldagi, et mul on kujunenud erakordselt kõrge valulävi.

Alles pärast neljandat päeva suudan ma esimest korda kodust välja minna.

Ma mäletan hästi päevi, kui pidin sellises seisundis kontoris töötama. Pole lihtne püüda normaalne välja näha, kui keha väändub valust, higi voolab mööda nägu ja ainus soov on põrandale kokku vajuda. Mõnikord on valu nii tugev, et nägemine muutub häguseks. Mõnel päeval oksendan lihtsalt sellepärast, et mu keha ei oska valuga enam muud moodi toime tulla.

Ja ometi on mulle soovitatud sporti teha.

Kuidas ma peaksin minema tennist mängima, kui ma ei suuda isegi pükse jalga panna?

Ja me pole veel isegi puhitusest rääkinud.

Lisan siia ühe pildi uleval. Nautige.

Detailidesse pole vaja laskuda, aga ütleme nii, et kui keegi näeks mu vannituba ilma tausta teadmata, võiks ta arvata, et tegemist on kuriteopaigaga.

Päevadel 5–6 on uni endiselt häiritud, kuid ma hakkan tasapisi jälle liikuma.

Siis algab periood, mil elu tundub taas võimalik.

Päevadel 7–12 saan ma enam-vähem normaalselt elada, kuigi kõik pole veel päris endine.

Päevadel 12–17 tunnen ma end lõpuks jälle iseendana. Kui mul veab ja ma näiteks grippi ei jää, on need kuu parimad päevad. Pole valu. On energiat. On vabadust.

Siis, päevadel 17–29, algab PMDD.

Peavalud.

Puhitus.

Ärrituvus.

Ajuudu.

Ja siis algab kõik otsast peale.

Kui nüüd kokku arvutada, siis on mul umbes kuus päeva 31 päevast, mil ma tunnen end selliselt, mida enamik inimesi nimetaks normaalseks.

Kuus.

Ja kõige lähemale sellele kogemusele, mida ma olen peavoolumeedias näinud, jõudis House of the Dragoni kolmanda hooaja kolmas episood.

Selle eest olen ma siiralt tänulik.