In between them pines where I’m jumping on that quarter horse and thenJust like that I’m back to loving life again 🌒

Eesti keeles allapool - Suomeksi alhaalla

Yesterday, on 3.5.2026, something happened that I don’t think I will ever be able to fully explain — but I will try anyway. It was the best ride of my life. I usually ride Amura. She is familiar, safe in her own wild way, and over time we’ve built something quiet and deep between us — the kind of connection that doesn’t need to prove itself.

But this time, I rode Oscar. A freshly turned 22-year-old gelding with a personality that refuses to be ignored.

You might remember him. He’s the one who kissed me when I came back.

That was after everything — after the fall with Amura where we both quite literally ate shit (there’s no poetic way to say it, and honestly, it deserves the honesty). I injured my occipital nerve, spent half a year recovering on heavy painkillers, and just when I thought I had made it through, my immune system gave up on me and I ended up in the hospital.

Coming back to the stables after that felt like stepping into a version of my life I wasn’t sure still existed.

And Oscar — Oscar greeted me with a kiss.

I’ve ridden him many times since. Usually, though, he goes with my man, while I ride Amura. Over time, two separate love stories quietly unfolded: me and Amura, my man and Oscar. But last summer, I rode Oscar again. We trotted. Nothing dramatic. Just enough for something small to shift inside me — a seed, barely noticeable, but alive.

Later, we galloped.

And I remember thinking: oh.

He was fast. Not just physically, but in spirit. Determined. Funny. Stubborn.

A little too familiar, honestly.

So yesterday, I chose him.

I don’t know what made the difference. Maybe he had just finished the previous lesson. Maybe he was still carrying the touch of one of the most beautiful riders I’ve ever seen — and without question one of the best horse tamers in Estonia — who had worked with him before me. Or maybe something simply aligned in a way that cannot be scheduled or explained.

But he felt like a dream.

We galloped across a wide meadow, the kind that makes you forget everything except the rhythm of movement. We trotted, and something clicked — not loudly, not dramatically, but in a way that settled deep into my body.

I felt connected.

Not in the romanticized, “horse girl” way people joke about — but in a quiet, mutual agreement. He listened. I trusted. And somewhere between those two things, something opened.

It wasn’t perfect. It wasn’t about control. It was about presence.

And for the first time, I wasn’t riding through fear, or despite my body, or proving anything.

I was just… there.

Riding.

Who would have guessed?

That the same girl, twenty years ago, lying flat on the paddock floor after being thrown off for the fifth time by a bucking horse — staring at the clouds and wondering if maybe this just wasn’t for her — would one day feel this.

Not me.

Definitely not me.

And yet, here we are.

Sometimes the best things don’t come when you’re ready.

They come when you’ve been broken, rebuilt, softened, and stubborn enough to come back anyway.

🇫🇮

Eilen, 3.5.2026, tapahtui jotain, mitä en usko koskaan pystyväni täysin selittämään, mutta yritän silti.

Se oli elämäni paras ratsastus. Ratsastan yleensä Amuralla. Hän on tuttu, omalla villillä tavallaan turvallinen, ja ajan myötä välillemme on rakentunut jotain hiljaista ja syvää, sellaista yhteyttä, jonka ei tarvitse todistaa itseään. Mutta tällä kertaa ratsastin Oscarilla. Vastikään 22 vuotta täyttäneellä ruunalla, jolla on persoonallisuus, jota ei voi sivuuttaa.

Saatat muistaa hänet.

Hän on se, joka antoi minulle pusun, kun palasin.

Se oli kaiken jälkeen Amuran kanssa kaatumisen jälkeen, jolloin me molemmat kirjaimellisesti söimme paskaa (tälle ei ole runollista ilmaisua, ja rehellisesti, se ansaitsee suoruuden). Loukkasin takaraivohermoni, toivuin puoli vuotta vahvoilla kipulääkkeillä, ja juuri kun luulin päässeeni pahimman yli, immuunijärjestelmäni romahti ja jouduin sairaalaan.

Paluu tallille sen jälkeen tuntui kuin astuisi elämään, jonka en ollut varma enää olevan olemassa.

Ja Oscar tervehti minua pusulla.

Olen ratsastanut hänellä monesti sen jälkeen. Yleensä hän kuitenkin menee mieheni kanssa, kun minä ratsastan Amuralla. Ajan myötä syntyi kaksi erillistä, hiljaista tarinaa: minä ja Amura, mieheni ja Oscar. Mutta viime kesänä ratsastin Oscarilla uudelleen. Me ravattiin. Ei mitään dramaattista. Mutta jotain pientä liikahti minussa, siemen, tuskin huomattava, mutta elossa.

Myöhemmin laukkasimme.

Ja muistan ajatelleeni: ai.

Hän oli nopea. Ei vain fyysisesti, vaan olemukseltaan. Päättäväinen. Hauska. Jääräpäinen.

Vähän liiankin tuttu, jos olen rehellinen.

Niinpä eilen valitsin hänet.

En tiedä, mikä teki eron. Ehkä hän oli juuri lopettanut edellisen tunnin. Ehkä hänessä oli vielä jäljellä yhden kauneimmista ratsastajista, jonka olen koskaan nähnyt ja ehdottomasti yhden Viron parhaista hevoskouluttajista kosketus. Tai ehkä jokin vain loksahti kohdalleen tavalla, jota ei voi aikatauluttaa tai selittää.

Mutta hän tuntui unelta.

Laukkasimme leveällä niityllä, sellaisella, joka saa unohtamaan kaiken muun paitsi liikkeen rytmin. Ravattiin, ja jokin napsahti kohdalleen; ei äänekkäästi, ei dramaattisesti, vaan tavalla, joka asettui syvälle kehooni.

Tunsin yhteyden. Ei romantisoidulla “heppatyttö”-tavalla, josta vitsaillaan, vaan hiljaisena, molemminpuolisena sopimuksena. Hän kuunteli. Minä luotin. Ja jossain niiden välissä jokin aukesi.

Se ei ollut täydellistä. Se ei ollut kontrollia.

Se oli läsnäoloa. Ja ensimmäistä kertaa en ratsastanut pelon läpi, enkä kehostani huolimatta, enkä todistaakseni mitään.

Olin vain… siinä.

Ratsastamassa.

Kuka olisi arvannut?

Että sama tyttö, kaksikymmentä vuotta sitten, makaamassa tarhan maassa pudottuaan viidennen kerran pukittavan hevosen selästä, tuijottaen pilviä ja miettien, ehkä tämä ei olekaan minua varten, kokisi vielä tämän tunteen.

En minä ainakaan.

Todellakaan en.

Ja silti, tässä ollaan.

Parhaat asiat eivät aina tule silloin, kun olet valmis.

Ne tulevat, kun olet ollut rikki, rakentunut uudelleen, pehmentynyt

ja tarpeeksi jääräpäinen palataksesi takaisin.

🇪🇪Eile, 3.5.2026, juhtus midagi, mida ma ei usu, et suudan kunagi täielikult seletada — aga ma proovin siiski.

See oli mu elu parim ratsasõit. Ma ratsutan tavaliselt Amuraga. Ta on tuttav, omal metsikul moel turvaline, ja aja jooksul on meie vahele tekkinud midagi vaikset ja sügavat selline side, mis ei pea end tõestama. Aga seekord ratsutasin Oscariga. Värskelt 22-aastaseks saanud ruunaga, kellel on iseloom, mida ei saa eirata.

Sa võid teda mäletada. Ta on see, kes andis mulle musi, kui ma tagasi tulin.

See oli pärast kõike pärast kukkumist Amuraga, kus me mõlemad sõna otseses mõttes sõime sitta (sellele pole poeetilist väljendit ja ausalt, see väärib ausust). Ma vigastasin oma kuklanärvi, taastusin pool aastat tugevate valuvaigistitega ja just siis, kui arvasin, et olen sellest üle saanud, kukkus mu immuunsüsteem kokku ja ma sattusin haiglasse.

Tallidesse naasmine pärast seda tundus nagu astuks ellu, mille olemasolus ma enam kindel ei olnud.

Ja Oscar — Oscar tervitas mind musiga.

Ma olen temaga pärast seda korduvalt ratsutanud. Tavaliselt aga ratsutab temaga mu mees ja mina Amuraga. Aja jooksul tekkisid kaks eraldi, vaikset lugu: mina ja Amura, mu mees ja Oscar. Aga eelmisel suvel ratsutasin ma jälle Oscariga. Me traavisime. Midagi erilist ei juhtunud. Aga minus liikus midagi, väike seeme, vaevu märgatav, aga elus.

Hiljem galopisime.

Ja ma mäletan, et mõtlesin: ahaa.

Ta oli kiire. Mitte ainult füüsiliselt, vaid ka olemuselt. Otsusekindel. Naljakas. Jonnakas.

Natuke liiga tuttav, kui aus olla.

Nii et eile valisin ma tema.

Ma ei tea, mis selle erinevuse tegi. Võib-olla oli ta just lõpetanud eelmise tunni. Võib-olla oli temas veel ühe kõige ilusama ratsutaja puudutus, keda ma kunagi näinud olen ja kahtlemata ühe Eesti parima hobusetaltsutaja oma. Või võib-olla lihtsalt miski klappis viisil, mida ei saa planeerida ega seletada.

Aga ta tundus nagu unenägu. Me galopisime üle laia niidu, sellise, mis paneb sind unustama kõik peale liikumise rütmi. Me traavisime ja miski klõpsas paika — mitte valjult, mitte dramaatiliselt, vaid viisil, mis vajus sügavale mu kehasse.

Ma tundsin ühendust.

Mitte romantiseeritud “hobusetüdruku” viisil, mille üle nalja tehakse — vaid vaikse, vastastikuse kokkuleppena. Tema kuulas. Mina usaldasin. Ja kusagil nende kahe vahel avanes midagi.

See ei olnud täiuslik. See ei olnud kontroll. See oli kohalolu.

Ja esimest korda ei ratsutanud ma läbi hirmu, ega oma kehast hoolimata, ega midagi tõestamaks.

Ma olin lihtsalt… seal.

Ratsutamas.

Kes oleks osanud arvata?

Et seesama tüdruk, kakskümmend aastat tagasi, lamamas koplis pärast viiendat kukkumist pukitava hobuse seljast pilvi vaatamas ja mõtlemas, et äkki see polegi tema jaoks tunneks kunagi seda.

Mitte mina.

Kindlasti mitte mina.

Ja ometi, siin ma olen.

Parimad asjad ei tule alati siis, kui sa oled valmis.

Need tulevad siis, kui sa oled olnud katki, ennast uuesti kokku pannud, pehmenenud — ja piisavalt jonnakas, et tagasi tulla.

https://www.youtube.com/watch?v=QemG9NDH2zI