The only weapon I had was my dancing. With that I fought like a general without an army 🌔

That is something Maya Plisetskaya once said.

And somewhere along the way, I began to understand.

I have been shaped by four teachers—four forces of nature—each leaving something of themselves in the way I move, the way I breathe, the way I stand at the barre.

Raija Ilo was the beginning.The quiet unfolding. From first steps to the fragile courage of pointe shoes, she built me—patiently, gently—stone by stone.

Jane Raidma-Voolaid was fire.She demanded more than I thought I had, and then more still. Morning classes, evening classes, days that blurred into discipline and exhaustion—until strength appeared where there had only been doubt. She stood there when I turned my 32 fouettés en pointe, as if she had known all along that I would.

Georg Eller was a return. A soft, unexpected light. When something in me had grown tired, he made ballet feel alive again—human, warm, even joyful. He reminded me why I had started.

And Irina Pähn…Irina is something else entirely.

An artist in the truest sense—impossible to contain in words. How can you not believe in yourself when your teacher believes in you so completely? She enters a room and it changes. She breathes, and the space breathes with her. She teaches not only steps, but presence—something deeper, something that lingers.

She fills the room with light. With warmth. With something that stays with you long after the music ends. And so it happened- I returned fully to ballet. Something I have been missing but have not found home again. But finally I did. So much so, that I got my fiance to read Maya Plisestkayas life story as traditional book.

🇫🇮

Se on jotain, mitä Maya Plisetskaja kerran sanoi.Ja jossain matkan varrella aloin ymmärtää.

Minua ovat muovanneet neljä opettajaa—neljä luonnonvoimaa—joista jokainen on jättänyt jotakin minuun: tapaan liikkua, tapaan hengittää, tapaan seistä tangossa.

Raija Ilo oli alku. Hiljainen avautuminen. Ensiaskeleista kärkitossujen hauraisiin hetkiin hän rakensi minut—kärsivällisesti, lempeästi—kivi kiveltä.

Jane Raidma-Voolaid oli tuli.Hän vaati enemmän kuin uskoin itsessäni olevan—ja sitten vielä enemmän.Aamutunnit, iltatunnit, päivät jotka sulautuivat kurinalaisuuteen ja uupumukseen—kunnes voima ilmestyi sinne, missä ennen oli epäilys.Hän seisoi siellä, kun pyörin 32 fouettéta kärjillä, kuin olisi tiennyt koko ajan, että pystyn siihen.

Georg Eller oli paluu.Pehmeä, odottamaton valo.Kun jokin minussa oli väsynyt, hän teki baletista jälleen elävää—inhimillistä, lämmintä, jopa iloista.Hän muistutti minua siitä, miksi olin aloittanut.

Ja Irina Pähn…Irina on jotain aivan muuta.

Taiteilija sanan syvimmässä merkityksessä—mahdoton vangita sanoihin.Miten voisi olla uskomatta itseensä, kun opettaja uskoo sinuun niin täydellisesti?Hän astuu huoneeseen, ja kaikki muuttuu.Hän hengittää, ja tila hengittää hänen kanssaan.Hän ei opeta vain askelia, vaan läsnäoloa—jotain syvempää, jotain joka jää.

Hän täyttää huoneen valolla.Lämmöllä.Jollakin, joka jää sinuun vielä kauan sen jälkeen, kun musiikki on vaiennut.

🇪🇪

See on midagi, mida Maya Plisetskaja kunagi ütles.Ja kusagil sellel teel hakkasin ma aru saama.

Mind on kujundanud neli õpetajat—neli loodusjõudu—igaüks neist jättes midagi minusse: viisi, kuidas ma liigun, kuidas ma hingan, kuidas ma seisan kangi ääres.

Raija Ilo oli algus. Vaikne avanemine.Esimestest sammudest kuni varvaskingade hapra julguseni ehitas ta mind—kannatlikult, õrnalt—kivi kivi haaval.

Jane Raidma-Voolaid oli tuli.Ta nõudis rohkem, kui ma arvasin endas olevat—ja siis veel rohkem.Hommikutunnid, õhtutunnid, päevad, mis sulasid distsipliiniks ja väsimuseks—kuni jõud ilmus sinna, kus varem oli kahtlus.Ta seisis seal, kui ma tegin oma 32 fouetté’d varvastel, justkui oleks ta seda kogu aeg teadnud.

Georg Eller oli tagasitulek.Pehme, ootamatu valgus.Kui miski minus oli väsinud, tegi ta balleti jälle elavaks—inimlikuks, soojaks, isegi rõõmsaks.Ta tuletas mulle meelde, miks ma üldse alustasin.

Ja Irina Pähn…Irina on midagi enamat.

Tõeline kunstnik—selline, keda on võimatu sõnadesse panna.Kuidas mitte uskuda endasse, kui su õpetaja usub sinusse nii täielikult?Ta astub ruumi ja kõik muutub.Ta hingab, ja ruum hingab koos temaga.Ta ei õpeta ainult samme, vaid kohalolu—midagi sügavamat, midagi, mis jääb.

Ta täidab ruumi valgusega.Soojusega. Millegagi, mis jääb sinusse veel kauaks pärast seda, kui muusika on vaikinud.