One day I will make these onions cry 🌔

🇪🇪 allapool 🇫🇮 Suomeksi alapuolella This onion is mercible. I thought myself as I chopped the onion to accompany the french fries that were waiting in the oven. Tsip-tsip-tsip-tsip I hear behind me when I open the yellow colored viiner bag and a pair of dark brown eyes appear next to me. Do you want a snackarone? I ask demanding answer from my four legged low level best friend who does not provide response either on this time. Snackarone means several of these, right? I say out loud as I look out of the window where pitch black autumn has decented over this part of the city that I despise of.

Around 5 years ago I met a man who was sitting in table and asking money as exchange of a table reading. I asked him to to read to me and that is exaclty what he did. As a tarot reader myself I had never seen or read marseille back in that time. Now it is my favorite deck.

He talked about a lot but what remained with me was that I keep decending from ashes. Over and over again. That was enough for me to change my life. How could I ever be scared of world ending as it has ended for me so nights and beging again right when the sun sends it first sunbeam toward to earth.

Waxing gibbous moon, pictured as emoji above is a phase of the moon which appears right before the full moon. Spiritually it symbolises your new moon wishes in action and especially the final stretch of those. For me it symbolises the cocoon phase. As the 21th rolled around so did Libra season. The staring of Libra season has always been for me the moment just before blooming. And so will it be this year.

The more I peel the layers of the onion back the more discover and sometimes rediscover commoties. Occasionally it is bitter, tart, fresh layer. Sometimes it is dark spot that I thought I had peeled away already. And another times it is a handshake between people whom eyes you have gazed more than once. Somehow between chopping the onion and turning pages on years I found my higher self. The one who looks after me. The one who entangles its wings around me into the darkness and leaves me wonder why so.

I have maximazed my suffering in the place where I was persuaded to move. I have finished a lot of businesses here. Such important patronage as finishing many half-assed series. One of them which is punisher. Finally got a name for the face which has been plaguing my tv recently. Jon Bernthal said in one of the interviews; I do really believe in like rock bottom -t's it's a pattern of behaviour and a lifestyle that you're living with where -I Had a real spiritual moment and I found whether it was when I was in Russia by myself I find it a lot before I go on stage I find it a lot when I pray with one of my sons I feel like there's sometimes you open up your heart and you can have a conversation with something bigger than you and it's only honest it comes pouring out and it's not strategic it's not cerebral it's just coming out and I know that being there that night Handcuffed to that bench that guy not waking up me knowing that this was gonna be my life forever me coming face-to-face with what that would mean for this to be my life forever and the cold truth of me now having to give my life to that side of me -all the things that made me happy that made me comfortable all the gifts that were given to me to cut ties with that it was such a cold and honest truth that came without bluster and it came without even You know a short of breath OK you are gonna be that now if you go through that door you were gonna be that now and it was so clear but then this other voice said but if we can just go the other way now if I can just get some sort of gift some sort of guidance if you just get me out of this one whatever you are I am so done and not only am I done but I will go the other way I will be the best the best boyfriend that I can the best human the best friend the best son the best artist it profoundly changed everything.

From plaguing me in the telly this sentence now had moved rent free to live in my head. Because I also know those momets. The quiet moments which you can hear your higher self giving guidance. And then you know- however this will turn out I will be fine. We will be fine.

My four legged brown eyed friend has traveled from kitchen to snoring to the mattress which I have hilraiously started to call our japanese styled bedroom. It has been such a great blessing to make a return to a part of the city that I hate from the bottom of my heart. It is such a blessing to be here instead of fews months to be able to stretch myself out of my comfort zone week by week and month by month. A month turned into year- turned into 9 months. But even greater it feels to know that I will be out of here on January.

Where I will be will be in the hands of my higher self.

And if someone I can trust. That is the my chick.

I chop the onion and it is so bitter. I am not anymore sure if the eyes are running because of the shrewish onion or is the onion crying. One day I will make these onions cry and the day is near to come.

🇫🇮Tämä sipuli on tiukka. Ajattelin itsekseni pilkkoessani sipulia ranskalaisten seuraksi, jotka odottivat uunissa. Tsip-tsip-tsip-tsip. Kuulen äänen takanani, kun avaan keltaisen nakkipussin ja viereeni ilmestyy pari tummanruskeita silmiä. Haluatko snackaronea? kysyn vaatien vastausta nelijalkaiselta, matalan tason parhaalta ystävältäni, joka ei tälläkään kertaa vaivaudu vastaamaan. Snackarone tarkoittaa useampaa näistä, eikö niin? sanon ääneen katsoessani ulos ikkunasta, jonka takana sysimusta syksy on laskeutunut tämän inhoamani kaupunginosan ylle.

Noin viisi vuotta sitten tapasin miehen, joka istui pöydän ääressä ja pyysi rahaa pöydänlukua vastaan. Pyysin häntä lukemaan minulle, ja juuri niin hän teki. Tarot-lukijana itse en ollut tuohon aikaan koskaan nähnyt tai lukenut Marseillea. Nyt se on suosikkipakkani.

Hän puhui monesta asiasta, mutta mieleeni jäi se, että laskeudun aina uudelleen tuhkasta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Se riitti muuttamaan elämäni. Kuinka voisin koskaan pelätä maailmanloppua, kun maailma on minun kohdallani loppunut niinä monina öinä ja alkanut uudelleen aina juuri sillä hetkellä, kun aurinko lähettää ensimmäisen säteensä kohti maata.

Yläkuun sirppi, joka on kuvattu yllä emojina, on kuun vaihe, joka näkyy juuri ennen täysikuuta. Henkisesti se symboloi uudenkuun toiveitasi toiminnassa ja erityisesti niiden viimeistä etappia. Minulle se symboloi kotelovaihetta. Kun 21. päivä pyörähti kohdalle, niin pyörähti myös Vaaka-kausi. Vaaka-kauden alku on minulle aina ollut hetki juuri ennen puhkeamista kukkaan. Ja niin tulee olemaan tänäkin vuonna.

Mitä enemmän kuorin sipulin kerroksia, sitä enemmän löydän ja joskus uudelleen löydän asioita. Välillä vastassa on kitkerä, hapan, raikas kerros. Joskus tumma kohta, jonka luulin jo kuorineeni pois. Ja toisinaan se on kädenpuristus ihmisten välillä, joiden silmiin olet katsonut useammin kuin kerran.

Jotenkin sipulia pilkkoessani ja vuosien sivuja kääntäessäni löysin korkeamman minäni. Sen, joka pitää minusta huolta. Sen, joka kietoo siipensä ympärilleni pimeydessä ja jättää minut ihmettelemään, miksi niin.

Olen maksimoinut kärsimykseni tässä paikassa, johon minut suostuteltiin muuttamaan. Olen saanut täällä päätökseen paljon asioita. Niin tärkeän urakan kuin monien puolivillaisten sarjojen loppuun katsomisen. Yksi niistä on The Punisher. Sain vihdoin nimen sille kasvolle, joka on viime aikoina vainonnut televisiotani. Jon Bernthal sanoi eräässä haastattelussa:

Uskon todella siihen pohjakosketukseen — se on käyttäytymisen kaava ja elämäntapa, jota elät, ja minulla oli todellinen hengellinen hetki. Ja löysin sen — olipa se sitten silloin, kun olin yksin Venäjällä — löydän sen paljon ennen lavalle menemistä. Löydän sen paljon myös silloin, kun rukoilen yhden poikani kanssa. Minusta tuntuu, että joskus avaat sydämesi ja voit keskustella jonkin itseäsi suuremman kanssa, ja se on vain rehellistä. Se tulee ulos vyöryen, eikä se ole strategista, eikä se ole älyllistä, se vain tulee ulos. Ja tiedän, että ollessani siellä sinä yönä, käsiraudoissa siihen penkkiin, kun se tyyppi ei herännyt, tiesin, että tästä tulisi elämäni ikuisesti. Jouduin kasvotusten sen kanssa, mitä tarkoittaisi, jos tämä olisi elämäni ikuisesti, ja sen kylmän totuuden kanssa, että minun täytyisi nyt antaa elämäni sille puolelle itsessäni — luopua kaikesta siitä, mikä teki minut onnelliseksi, mikä teki oloni mukavaksi, kaikista lahjoista, joita minulle oli annettu, ja katkaista siteet niihin. Se oli niin kylmä ja rehellinen totuus, joka tuli ilman pullistelua, eikä siinä ollut edes — tiedäthän — hengenahdistusta tai mitään sellaista. Se vain oli: okei, sinusta tulee nyt tuo, jos menet tuosta ovesta. Sinusta tulee nyt tuo. Ja se oli niin selvää. Mutta sitten tämä toinen ääni sanoi: mutta jos voisimme vain mennä nyt toiseen suuntaan. Jos voisin vain saada jonkinlaisen lahjan, jonkinlaista johdatusta. Jos vain auttaisit minut tästä yhdestä tilanteesta ulos, kuka tai mikä ikinä oletkin, olen niin valmis. Enkä vain ole valmis, vaan menen toiseen suuntaan. Olen paras mahdollinen poikaystävä, paras mahdollinen ihminen, paras ystävä, paras poika, paras taiteilija. Se muutti kaiken syvällisesti.

Televisiosta minua henkilö oli muuttanut lauseeksi joka asuu ilmaiseksi päässäni. Koska minäkin tunnen nuo hetket. Hiljaiset hetket, jolloin voit kuulla korkeamman minäsi antavan sinulle johdatusta. Ja sitten tiedät — kävi miten kävi — että tulen olemaan kunnossa. Me tulemme olemaan kunnossa.

Nelijalkainen ruskeasilmäinen ystäväni on matkannut keittiöstä kuorsaamaan patjalle, jota olen hilpeästi alkanut kutsua japanilaistyyliseksi makuuhuoneeksemme.

On ollut suuri siunaus palata tähän paikkaan kaupungissa, jota vihaan sydämeni pohjasta. On suuri siunaus olla täällä muutaman kuukauden sijaan ja pystyä venyttämään itseäni ulos mukavuusalueeltani viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta. Kuukausi muuttui vuodeksi — vuodesta tuli yhdeksän kuukautta.

Mutta vielä suuremmalta siunaukselta tuntuu tietää, että olen tammikuussa poissa täältä.

Missä tulen olemaan, on korkeamman minäni käsissä.

Ja jos on joku, johon voin luottaa, se on minun mimmini.

Pilkoin sipulia, ja se on niin kitkerää. En ole enää varma, vuotavatko silmäni kirpeän sipulin takia vai itkeekö sipuli. Jonakin päivänä minä saan nämä sipulit itkemään, ja se päivä on lähellä.

🇪🇪See sibul on kange. Mõtlesin endamisi, samal ajal sibulat hakkides, friikartulite kõrvale, mis ahjus oma järge ootasid. Tsip-tsip-tsip-tsip. Kuulen enda selja tagant häält, kui avan kollase viineripaki ja minu kõrvale ilmub paar tumepruune silmi. Kas tahad snackarone’i? küsin, nõudes vastust oma neljajalgse, madala taseme parima sõbra käest, kes ei vaevu ka seekord vastama. Snackarone tähendab mitut neist, eks ju? ütlen valjusti, vaadates aknast välja, mille taga on süsimust sügis laskunud selle vihatud linnaosa kohale.

Umbes viis aastat tagasi kohtasin meest, kes istus laua taga ja küsis raha vastutasuks lauakaartide lugemise eest. Palusin tal mulle lugeda ja täpselt seda ta tegigi. Tarot-lugejana polnud ma tol ajal kunagi Marseille’i pakki näinud ega sellega lugenud. Nüüd on see minu lemmikpakk.

Ta rääkis paljudest asjadest, kuid mulle jäi meelde see, et ma laskun alati uuesti tuhast. Ikka ja jälle ja jälle. Sellest piisas, et muuta mu elu. Kuidas võiksin ma kunagi karta maailma lõppu, kui maailm on minu jaoks lõppenud nii paljudel öödel ja alanud alati uuesti täpselt sel hetkel, kui päike saadab oma esimese kiire maa poole.

Ülal emotikonina kujutatud kasvav kuusirp on kuufaas, mis ilmub vahetult enne täiskuud. Vaimselt sümboliseerib see noorkuu ajal tehtud soove tegudeks muutumas ja eriti nende viimast etappi. Minu jaoks sümboliseerib see kookonifaasi. Kui 21. kuupäev kätte jõudis, algas ka Kaalude hooaeg. Kaalude hooaja algus on minu jaoks alati olnud hetk vahetult enne õide puhkemist. Ja nii saab see olema ka sel aastal.

Mida rohkem ma sibula kihte koorin, seda rohkem ma avastan ja vahel ka taasavastan asju. Mõnikord on vastas mõrkjas, hapukas, värske kiht. Mõnikord tume koht, mille arvasin olevat juba ära koorinud. Ja teinekord on see käepigistus inimeste vahel, kelle silmadesse oled vaadanud rohkem kui korra.

Kuidagi leidsin sibulat hakkides ja aastate lehekülgi pöörates oma kõrgema mina. Selle, kes minu eest hoolitseb. Selle, kes mähib oma tiivad pimeduses minu ümber ja jätab mind mõtlema, miks.

Olen oma kannatused maksimeerinud selles kohas, kuhu mind ümber kolima veendi. Olen siin palju asju lõpule viinud. Nii olulise ettevõtmise nagu paljude poolikute sarjade vaatamise lõpuni. Üks neist on The Punisher. Lõpuks sain nime sellele näole, mis on viimasel ajal minu televiisorit kummitanud. Jon Bernthal ütles ühes intervjuus:

Ma tõesti usun sellesse põhjakäiku — see on käitumismuster ja elustiil, millega sa elad, ning mul oli tõeline vaimne hetk. Ja ma leidsin selle — olgu siis ajal, kui olin Venemaal üksi — ma leian seda palju enne lavale minekut. Ma leian seda ka siis, kui palvetan ühe oma pojaga. Mulle tundub, et vahel avad sa oma südame ja saad rääkida millegagi, mis on sinust suurem, ja see on lihtsalt aus. See tuleb välja, voolab välja, ja see ei ole strateegiline, see ei ole ajupõhine, see lihtsalt tuleb välja. Ja ma tean, et kui ma olin seal tol ööl, käeraudades selle pingi külge, kui see tüüp ei ärganud, teadsin ma, et sellest saab mu elu igaveseks. Ma seisin silmitsi sellega, mida tähendaks see, kui see olekski mu elu igaveseks, ja selle külma tõega, et ma peaksin nüüd andma oma elu sellele enda osale — loobuma kõigest, mis mind õnnelikuks tegi, mis muutis mu elu mugavaks, kõigist kingitustest, mis mulle olid antud, ja katkestama sidemed nendega. See oli nii külm ja aus tõde, mis tuli ilma suure hooplemiseta ja isegi ilma — tead küll — hingeldamise või millegi selliseta. See oli lihtsalt: okei, sinust saab nüüd see, kui sa sellest uksest sisse lähed. Sinust saab nüüd see. Ja see oli nii selge. Aga siis ütles teine hääl: aga kui me võiksime nüüd lihtsalt teises suunas minna. Kui ma saaksin lihtsalt mingisuguse kingituse, mingisuguse juhatuse. Kui sa aitaksid mul ainult sellest ühest olukorrast välja tulla, kes või mis iganes sa oled, siis ma olen nii valmis. Ja ma ei ole ainult valmis, vaid ma lähen teises suunas. Ma olen parim võimalik poiss-sõber, parim võimalik inimene, parim sõber, parim poeg, parim kunstnik. See muutis kõike sügavalt.

Telekast mind kummitanud inimene oli muutnud selle lause nüüd millekski, mis elab mu peas tasuta. Sest mina tunnen ka neid hetki. Neid vaikseid hetki, mil kuuled oma kõrgemat mina sulle juhatust andmas. Ja siis sa tead — ükskõik, kuidas see välja kukub — et minuga saab kõik korda. Meiega saab kõik korda.

Minu neljajalgne pruunisilmne sõber on köögist rännanud madratsile norskama, mida olen humoorikalt hakanud kutsuma meie Jaapani-stiilis magamistoaks.

See on olnud suur õnnistus, et olen saanud naasta sellesse kohta linnas, mida ma kogu südamest vihkan. See on suur õnnistus olla siin mõne kuu ja mitte kauem ning suuta end nädalast nädalasse ja kuust kuusse oma mugavustsoonist välja sirutada. Üks kuu muutus aastaks — aastast sai üheksa kuud.

Aga veel suurem õnnistus on teadmine, et jaanuaris olen siit läinud.

See, kus ma olema hakkan, on minu kõrgema mina kätes.

Ja kui on keegi, keda ma võin usaldada, siis on see minu tšikk.

Hakkasin sibulat hakkima ja see on nii mõrkjas. Ma ei ole enam kindel, kas mu silmad jooksevad vett selle terava sibula pärast või nutab hoopis sibul. Ühel päeval panen ma need sibulad nutma ja see päev on lähedal.