tiistai 14. marraskuuta 2017

☾ I feel homesick sick to my stomach but I don't even know where my home is ☾


Koti-ikävä niin, että mahaan sattuu mutta enhän mä edes tiedä missä mun hima on.
Lause, joka voisi kuvata mun koko elämän.
Feeling homesick but I don't know even where my home is.
A sentence that could describe my whole entire life. 

Luulin, että ulkopuolisuuden tunne on jotain joka kasvaa pois minusta, kunhan kasvan aikuiseksi.
Se oli mitä mulle kerrottiin olevan ratkaisu jokaiseen eri ongelmaan mitä ikinä mulla oli.
"Kunhan sä siitä kasvat niin kyllä se siitä, sä et vaan ole vielä kasvanut"
Aikuisuus oli kuin kirsikka kakun päällä, joka ratkaisi kaikki mun ongelmat.
Se oli sama juttu kun tulin ala-asteella nyyhkyttäen himaan kun kaikki luokan muut tytöt oli kutsuttu leikkihetkeen koulupäivän jälkeen yhdelle luokkatoverille ja mua ei.
"Mutta kyllä karma antaa takaisin"
Oli mantra mitä mä kuulin ja hoin itselleni.
I thought that feeling like an outsider is something that grows away with me when I grow up a little bit. That was what people told me, like every other problem that I ever had.
"Oh but when you become an adult then it is not like that, but you haven't just grow up yet"
Becoming an adult was like a cherry on the top which solved all my problems.
It was the same thing when I came home from crying my eyes out when every single other girl in my class was invited to have after-school play time in one of our classmates, but I was not.
"But karma gives back one day"
was the mantra that I kept hearing. 

Mä olen tuntenut aina itseni ulkopuoliseksi. Tai ei se ulkopuolisuus ole oikea sana.
Mä olen tuntenut itseni muukalaiseksi. Niinkuin hahmoksi joka on tiputettu tähän universumiin toisesta täysin vahingossa. Ja oh, niin nopeasti maailma näytti etten mä kuulu tänne.
Mä en vieläkään sano, että mua koskaan kiusattiin ala-asteella, koska mä en antanut sen haitata mun elämää. Siihen aikaan kouluun jättämättä meneminen ei ollut mulle vaihtoehto.
Mutta en mä kyllä kamalasti apuakaan saanut siihen tilanteeseen.
Siinä hetkessä, se oli merkattu, että musta oli tulossa kovaa kyytiä yksinäinen susi.
Tällä planeetalla olo tuntuu helkkarin yksinäiseltä joskus, koska tällä valtavalla kivellä on vaan yksi minä ja yksi sinä. Oman itsensä oleminen on siis vallan yksinäistä puuhaa.
Vaikeina hetkinä antaisin mun vasemman jalan jos saisin edes pomerian koiran joka toisi vähän lämpöä.
Mutta mun vuokran-antaja ei oikeen osta ajatusta.
Tai mun vasenta jalkaa.
I have always felt like an outsider. Or even outsider is not a right word for that.
I have felt like a stranger. Like someone who has dropped from completely different reality to this world. And oh so quick world showed me that I most likely do not belong here.
I still do not say that I was bullied at elementary school because I didn't let it have on impact on my life. It wasn't my option never to stay home when I had to go to school.
But neither I got hardly any help or understanding about the situation.

It was right there marked that I was becoming a lone wolf.
Being in this huge rock can feel very lonely, because, well, after all, there is only one you in this rock.
I would give my left leg to have a Pomeranian dog, but my landlord does not buy the idea.
Or my leg.

Kun kasvaa ympäristössä jossa saa koko ajan puukkoa selkäänsä, sitä oppii virheistä.
Ja niin mä tein. Lopetin kertomaan ihmisille mitään itsestäni ja salaisuuksistani.
Musta tuli kylmä ja vihainen naisen alku.
Lähes kymmenen vuotta sitten edes mun ensimmäinen poikaystävä ei tiennyt mitä mun päässä liikkuu. Mä rakastin sitä miehen alkua toden teolla, mutta mä olin liian sutturassa ja hukassa kuunnellekseni omaa sydäntä.
Joten tein ratkaisun missä olen pro. Rikoin mun oman sydämen ennenkuin kukaan muu kerkesi sitä tehdä.
& It has marked me for the rest of my life I think.
Growing up as a person who got constantly backstabbed I learned from my mistakes, and oh so loud and eager to trust person transformed into someone who didn't share any secrets.
Even ten years later with my first boyfriend, whom I fully heartedly loved, I couldn't open up to him.
I was scared to lose him and in the process, myself.
So I did what I do best. Broke my own heart before anyone else did.

Kuitenkin, en mä kelaa että mä tunnen itseni ulkopuoliseksi koska yksi äsryttävä tyttö ei kutsunut mua leikkimään koulun jälkeen hänen luokseen (olin vähintään yhtä ärsyttävä muuten itsekkin, äänekäs ja mielipiteitä täynnä ja kaikkea mitä standardi 9 vuotias ei ole) mutta mä jatkoin mun paikan etsintää tässä universumissa.
However, I still don't think that the feeling like stranger is caused because the annoying girl that didn't invite me to her home (I was at least as annoying myself loud and had opinions and everything normal human being doesn't have at the age of 9) but still I continued seeking my place to this universe.

Joka paikkaan minne mä meninkin mä tunsin saman tunteen.
Mä olin aina se kiltimpi, koska mulla ei ollut vaihtehtoa. Vähemmän vaivaa niin parempi.
Koulussa mä olin se joka ei koskaan kuulunut vaan yhteen paikkaan vaan mulla oli monia ystäväporukoita jossa seilailin.
Ylä-asteella mä olin AINUT TYTTÖ joka ei pelannut futista.
Yliopistossa mä olin ainut tyyppi pohjosesta.
Tanssiporukoissa mä olin aina se puheenjohtajan tyttö.
Kreikkaan muuttaessä mä olin suomalainen.
Suomessa mä olin se tyttö joka oli jättäny sydämensä kreikkaan.
Virossa mä olin suomalainen.
Suomessa mä olin virolainen.
Missikisoissa mä olin se muija jolla oli ihan toiset pläänit eikä mun tulevaisuus riippunut siitä tuleeko sitä kruunua vai ei.
Ja ihan sama minne mä täällä nyt menenkin, mä olen aina se joka ei tajua kaikkea.
Muukalainen.
However, where ever I went I faced the same feeling.
I was always the kinder sister, which I was forced to be. The less I was visible the better. 
In school, I was the one who didn't have her own gang but rather hanged around with everybody.
In dance class, I was always the outsider because I was the "chairman's" daughter.
In high school, I was the ONLY GIRL who didn't play football as my hobby.
In university, I was the one who was the only one from North.
In Greece I was Finnish, so I came back to Finland.
In Finland, I was the girl who were living in Greece and left her heart there, so I moved to Estonia.
In Estonia, I am the Finnish girl.
In pageants, I was the girl who had own plans already set up, that were far more important that the ones in there (for me, you know).
In whenever activity here I go, I am always the one who isn't native. 
I am an outsider.

On joskus todella raskasta elää kun mulla ei ole yhtä ryhmää jonka kanssa mä voisin jakaa mun elämän. Esimerkiksi mä olen kirjoittanut jo kirjan (thesiksen) ja kohta on tulossa toinen eikä mun perhe ole lukenut sitä, eikä tule mun seuraavaakaan lukemaan kielimuurin takia.
Se ei tunnu dopelta.
It is sometimes hard to live with the thought that there is no one group that I can share my life. I have been writing already one book (or my bachelor's thesis I mean) and I am on my way to write my second. And for example, my family will never be able to read it because of a language barrier. 
It does not feel dope.

Mä taistelin mun joka päiväisin asioiden kanssa täällä tallinnassa melkein kaksi vuotta yksin kunnes löysin ihmisen joka kirjaimellisesti pelasti mun elämän. Ja se jatkaa mun päivien pelastamista yksi toisen jälkeen olemalla maailman ymmärtäväisin ja auttavaisin ihminen mitä olen koskaan tavannut.
Häm ymmärtää että mä olen perus surullinen ihminen ja mun ei koskaan tarvitse selitellä itseäni yhtään sen enempää. Kunhan vaan on ja mollottaa.
I was struggling with all my problems alone almost two years here in Tallinn before I found someone who all of the sudden came to my life and has literally saved my life.
And he keeps saving my days day by day by being the most generous and helpful human being I have ever met. He has never pushed me and he always understands me even when I do not understand myself.

Joulukuun 2016 alkaen kaikki on ollut aikamoista dogshittiä.
Mutta kyl te tiiätte, joskus pitää vaan antaa mennä.
Kai se sitten niin on, että kun yhdet ovet sulkeutuu niin uudet aukenee.
Starting back from almost year ago, December 2016 my life has been more or less dogshit.
But you know sometimes in life you just have to swing with it.
By letting go I guess you open new doors.

Yleensä joulun aika on ollut mun lemppari vuoden aika.
Mun perhe ja ystävät vierailee mun luona muutaman kerran vuodessa jos olen onnekas ja siksi joulun aika on ollut aina mulle tärkeä paikka sydämessä.
Se on ollut aikaa jolloin mä olen voinut palata juurilleni ja tuntea oloni rakastetuksi.
Mä olen aina arvostanut sitä ja nyt mä olen myös hyväksynyt sen, että 24 vuotta oli se minkä mä joululta sain ja siitä mä olen kiitollinen.
Usually, Christmas time has been my favorite time of the year.
My family visits me two times a year if I am lucky, so Christmas has always had a special place in my heart.
It has been getting back to my roots and feeling loved. 
I have always appreciated that & In a year I have accepted that 24 Christmas was what I got, and that is something to be happy for.

Mä olen käynyt hiljaista taistelua koko mun elämäni omien oikeuksien puolesta.
Mutta mä luulen, että ne taistelut on nyt sodittu.
Ei ole enää mun duuni 25 vuotiaana (ei-aikuisena) yrittää vakuutella kuinka kiltti mä olen, että olisin tarpeeksi.
Mä olen niin korviani myöten tekemään yhtään juttua vaan velvollisudesta, josta mä en yhtään pidä.
Joten päästän irti.
Ja mä todella toivon, että mun elämään tulee sen mukana ne ihmiset jotka sinne kuuluvat.
Ja ne jotka eivät,
no,
mä pidän ovea auki.
I have had to fight over my own rights before I even understood the world.
But I think I am not willing to fight anymore.
It is not my job anymore to state all the things I have tried to do perfectly to feel like being enough.

My cup is so full of me doing things just because I have to without enjoying them. 
So I let it go.
And by letting go, I do truly believe that my life gets those who belong there.
And those who doesn't.
Well, I hold the door open. 

Tää postaus on ollut mun mielessä kaksi viikkoa, joten kelasin et varmaan pakko kirjottaa. 

                          INSTAGRAM // YOUTUBE // LOOKBOOK // PERISCOPE// TWITTER