sunnuntai 13. joulukuuta 2015

WHEN I AM ON THE ALL IS RIGHT WITH THE WORLD -Ajatuksia lavalla olemisesta-

Vetoketjujen availua, paljon ihmisiä kulisseissa.
"Are you ready"
"Do I have options" naurahdan takaisin.
Kuuluttajan sanat vierivät yleisöön. Sinisiä valoja, paljaat varpaat. katseeni haroo backstagella olevia ihmisiä lopulta löytäen tutut vahvat käsivarret. Painaudun rintakehää vasten. 
"Good luck"
"See you in a bit"
Tuttu musiikki soi ja vedän viimeisen kerran henkeä ennen lavalle menoa. Otan ensimmäiset askeleet, eikä sitten enää ole paluuta. 
Olen kotona, mutta niin kaukan sieltä.

Jokainen esiintyminen on erilainen. Olen kolunnut lyhyen elämäni aikana enemmän erilaisia lavoja kuin koulun penkkejä. Joskus esiintymiset jännittävät enemmän, joskus vähemmän. Mitään loogista selitystä niille en ole keksinyt. Se kuinka paljon on ollut aikaa harjoitella, ei ole korrelaatiossa jännityksen kanssa. Usein lavalle on ihana mennä, mutta joskus on myös aikoja jolloin pitää toden teolla keskittyä laittamaan jalkaa toisen eteen että päätyy lavalle eikä lähde kesken shownumeron odotuksen ruotsin keskustaan juomaan chai teetä. Jotain samaa kaikissa esiintymisissä kuitenkin on. Ne tuottavat endorfiini piikin.
Ne saavat tuntemaan itseni kotoisaksi. 

Lava ei ole paikka muistella koreografian pätkiä, siihen mennessä ne kuuluvat olla jo selkäytimessä. 
Ne kuuluvat olla lihasmuistissa.
Lavalla on aika pelkästään nauttia.
En jännitä tanssimista tavalla, jolla jännitän toisenlaisia tapahtumia (kuten työhaastattelua). Tanssiin liittyy aina positiivinen ja sydämen sykettä nostattava jännitys. Muissa tapauksissa se saa pään menemään sekaisin ja minut kiukkuiseksi.
Tanssi ei tee sitä koskaan.


//Zippers sounds, and a lots of people moving behind the scenes.
"Are you ready?"
"So I have options" I laugh back.
The announcer's words are coming out and reaching the audience. Blue lights, my bare feet. I try to find a familiar face among all these people and finally I can reach the familiar strong hands. I press myself against the chest.
"Good luck"
"See you in a bit".
Familiar music starts playing and I breathe last time before I enter the stage. I take my first steps and I know there is no coming back. I am at home.

Every performance is a bit different. During my short lifetime I have been more stages that in school tables. Sometimes I feel super nervous and sometimes I am more than calm. Sometimes I am eager to run to the stage, but sometimes I have to push and for myself to go there. There is no rational explanation for the volume for those feelings. However, there is something similar with all the performances. They give me incredibly endorphins spike. 
They make me feel like home.

The stage is not a place to try to recall all the movements, but a place where you enjoy yourself and your company.
It is a place where to enjoy life.

ps. periscopetan joka viikko vähintään kerran jeejee!!
ps. I will start periscoping on a weekly basis! how cool is that!!