sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Vuosi kulki kuin askeleet, jäniksen loikkia, totuin takkiisi naulassa ja annoit merkkisi


Oli pilkko pimeää, niinkuin yleensäkin tammikuisina öinä. Vaikka väsytti, en halunnut mennä nukkumaan. Ajeltiin pitkin kaupunkia ja puhuttiin seireeneistä ja merimiehistä ja eilisestä majakasta jossa oli valot vaikkei niitä olla nähty kymmeneen vuoteen. Tehtiin uusi salainen perinne, joka toteutettaisiin joka vuosi ja olisi salaisuus. Näppäilin viittä radiokanavaa vuorotellen ja selitin mun tulevasta ranskanbuldoggi farmista, miten pelastaisin kaikki yksilöt joita muut ei huolisi. Sain vaihdoissa niskanikamien sijaintia ja niskahartioseudun kipujen helpotusta. Joskus, kun ei pakota asioiden kauneutta näkymään, ne saattavat ilmestyä pimeydestä. Ensimmäistä kertaa on vähän haikea lähteä kokkolasta.

"Ja tuulikin saa mut itkemään" menkää ja kunneelkaa Olavi Uusivirran uusi biisi, kauneus sekoittaa mun pään. Aamen

//It was pitch black, as usually all the nights, they are same here where my roots are. I didn't sleep eventough I should have being dreaming already, but it didn't matter since you didn't sleep either. You called my phone, I called myself as a siren and you did agree while I was playing "push the button" game between five radio stations. I spoke how I will set up huge frencie puppies farm in my home when I would be an adult, and how I would save all the puppies whom nobody didn't want to bought. I got in exchange information and alleviation about  the cervical vertebrae. We bet which one of us had found the notorious next one next and I was playing all in to you. I didn't want to, but deep in my heart I knew I wasn't the only one who had move forward from miniature houses. Sometimes when you are not seeking the beauty of things by forcing them to come out you can see the silver lining in completely dark.